Ainoa viisas / Ainoa sairas

Ainoa viisas 

Hypähtelin portaita ylöspäin. Minulla oli kiire päästä kertomaan tutkimusteni lopputuloksesta isälleni. Melkein juoksin käytävää vuosisadan tärkein tieto hyppysissäni. Minun havaintoni muuttaisi koko ihmiskunnan käytöksen.

”Isä, isä!” huusin jo isän työhuoneen ovelta. Isää ei oikeastaan saanut häiritä silloin, kun hän teki töitä. Isä oli kylän tärkein ja tunnetuin tiedemies. Hän teki töitä lääketieteen parissa. Se ei ikinä tulisi riittämään minulle. Minä halusin tieteen Nobelin palkinnon niin kuin Albert Einstein kaksi vuotta sitten. En tarvinnut kyläläisten hymyjä, kun annoin neuvoja. Hymyt ovat kyllä nättejä, mutta mitä tulee niiden merkitykseen tieteen rinnalla, ne ovat täysin turhia. Minä tarvitsin koko maailman kiitokset. Ja Nobelin palkinnon. Ei sen enempää, muttei todellakaan sen vähempää.

Isä juuri ja juuri kohotti katseensa huomatakseen minut oviaukossa, huokaisi ja jatkoi muistiinpanojensa tutkimista heilauttaen kättään merkiksi, ettei hänellä olisi aikaa. Isää ei saanut häiritä, en edes minä. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä.

”Isä, tein uuden havainnon ja pian koko maailma on vaarassa”, yritin selittää rauhallisesti huolimatta uuden havainnon tuomasta innostuksesta.

”Helen rakas, ei nyt”, sain vastukseksi tiukasti. Isä ei edes katsonut minua päin. Toisaalta isää ei saisi häiritä. Huokaisin ja palasin takaisin alakertaan omaan pienempään työhuoneeseeni. En kuitenkaan luovuttanut.

Koko työhuoneeni kaikki tasot olivat peitetty papereilla ja kansioilla. Uusin tutkimukseni koskien Ranskan ilmastoa viimeisen sadan vuoden ajalta oli auki pöydälläni. Katsoin ylpeänä saamiani tuloksia. Minä, ihan yksin, olin huomannut kuinka jokavuotiset lämpötilat olivat pikkuhiljaa nousemassa. Eivät paljoa, mutta varmasti ja pikkuhiljaa.

Jos vain pääsisin pois täältä. Voisin pitää puheen kaupungintorilla ja kaikki kuuntelisivat. Sitten kaikki levittäisivät tietoa ja pian kaikki tietäisivät minun nimeni ja maapallo olisi pelastettu. Minun täytyi löytää tie pois.

Työhuoneeni ainoat ikkunat olivat melkein katonrajassa. Ja vaikka ne olisivat olleetkin alempana, niin ne olivat liian pienet karkaamiseen. Ja vaikka olisinkin mahtunut niistä, niissä oli kalterit. Makuuhuoneessani taas ei ollut ikkunoita ollenkaan. Talon ylemmistä kerroksista karkaaminen taas ei kävisi päinsä, sillä siellä minulla oli vartija. En minä vartijaa tarvitsisi. Vartija tarvitsisi minua sitten kun hänen lapsenlapsenlapsenlapsensa eivät pääsisikään vuorille katsomaan lunta. Okei, ehkä vielä muutama sukupolvi, mutta pääasia oli, että vartija tulisi tarvitsemaan minua.

Joku keskeytti ajatukseni koputtamalla oveeni. En vaivautunut edes nostamaan katsettani. Ovessa ei ollut lukkoa, joten kuka tahansa siellä olikin, pystyisi varsin hyvin kävelemään itse sisään ja kertomaan tärkeän asiansa. Asian oli paras nimittäin olla tärkeä, koska se oli keskeyttänyt pakosuunnitelmani.

Frank astui huoneeseeni varoen. Syytä olikin. Vaikka Frank olikin ainoa ihminen, joka oli valmis kuuntelemaan suunnitelmiani, ei se tarkoittanut, että hänellä olisi oikeus keskeyttää niitä. Frank oli reittini ulkomaailmaan, ei mitään sen vähempää muttei todellakaan mitään sen enempää. Ja sillä hetkellä sen keksin.

”Hei Frank”, aloitin räpyttämällä silmiäni, ”tarvitsin metallisahan ja jakkaran.” Yritin olla mahdollisimman viattoman näköinen. Frank katsoi minua hetken arvioiden, mutta kun loihdin parhaan koiranpentuilmeeni, huokaisi hän, laski katseensa ja kysyi:

”Mihin mennessä?” Frank tiesi, ettei hänellä oikeastaan ollut lupaa puhua kanssani, saati sitten tuoda minulle asioita kaupungista. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, mutta jos suunnitelmani onnistuisi, saattaisi tämä olla viimeinen kerta.

”Sunnuntaihin.”

”Siihenhän on kolme päivää! Mistä minun olisi tarkoitus saada metallisaha sinulle kolmessa päivässä?” Frank melkeinpä huusi ihmetyksissään.

”Ole niin kiltti Frank, teen mitä tahansa”, anelin. Se oli uutta minulle. En ikinä anellut ketään, sillä tiesinhän minä arvoni. Frank huokaisi ja nyökkäsi kevyesti. Hyppäsin Frankin kaulaan, sillä tiesin hänen haluavan sitä. Suunnitelmani oli valmiina alkamaan.

Kolme päivää myöhemmin ryömin ulos työhuoneeni ikkunasta. Päässäni pyöri. En ollut varma miksi, mutta sillä ei ollut merkitystä. Minun kehollani ei ollut merkitystä tieteen tiellä. Viimein olin päässyt ulos. Viimeiset kolme vuorokautta olivat olleet ehkä pisimmät elämässäni.

Päässäni heitti, mutta heti jaloille päästyäni juoksin lähimmän ihmisen luo tarttuen tätä kyynärvarresta. Odotin hetken. Tämä hetki oli pakko lukita. Tämä hetki oli se, joka muuttaisi koko maailmanhistorian. Vanhahko mies tuijotti minua kummallisesti.

”Okei, hei! Minun täytyisi kertoa teille yksi juttu. Katsos kun maailman lämpötila nousee koko ajan. Ja pian, tai ei ehkä ihan pian, mutta lähivuosikymmeninä, tai ehkä ei ihan vuosikymmeninä, mutta ainakin vuosisatoina, niin meidän maailma tuhoutuu. Kun kaikki lumet sulavat ja jäät sulavat ja eläimet kuolevat ja ihmiset kuolevat…”, ja kaikki pimenee.

Ainoa sairas 

Helen kiiruhti portaita ylöspäin. Katselin ihastuksissani, kun hän lähestyi minua, mutta hypähteli ohi ja sisään painavan näköisestä puuovesta. Ovi paukahti kiinni hänen perässään, mutta voisin vaikka lyödä vetoa, ettei Helen edes huomannut sitä. Hänen silmissään oli ollut se sama kiilto, jonka takia hänellä ei ole lupaa poistua rakennuksesta. Toisaalta taas se kiilto kertoi viisaudesta, ja se kiilto kiinnosti minua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.

Me olimme kasvaneet Helenin kanssa yhdessä. Tai pikemminkin Helen oli kasvanut minun kanssani. Pienenä olin vahtinut häntä, kun hänen vanhempansa olivat olleet kiireisiä. Olin lohduttanut Heleniä hänen äidin lähtiessään. Ja vanhempana olin tuonut hänelle, milloin mitäkin kaupungilta. Olin hänen pakokeinonsa, kun hän halusi ajatella jotain muuta kuin kovaa vauhtia pieneksi käyvää taloa. Nykyään niin kävi harmikseni tosin yhä harvemmin.

Nyt Helen palasi isänsä työhuoneesta jokseenkin nyrpistyneenä, mutta päättäväisenä. Helen tiesi, ettei hänen isäänsä saanut häiritä työaikana. Todennäköisesti hänen pyyntönsä tai asiansa oli sivuutettu, mutta tunsin Helenin liian hyvin ajatellakseni hänen luovuttavan. Tunsin Helenin ehkä jopa paremmin kuin hän tunsi itse itsensä.

Olin kahden vaiheilla. Voisin joko mennä kysymään saman tien, mikä Helenin uusi suuri suunnitelma oli ollut, sillä sellainen hänellä selvästikin oli. Toisaalta se riskeeraisi hänen ärtymyksensä moninkertaistumisen tai sitten voisin odottaa Helenin tulevan syömään samaan aikaan ja kysyä silloin. Totta kai voisin olla myös kysymättä asiasta, mutta se jäisi häiritsemään minua. Minä rakastin kuulla Helenin kertovan tutkimuksistaan. Päätin mennä kysymään, josko Helen tulisi syömään kanssani jo nyt. Näin en tuhlaisi hänen aikaansa pelkästään itseeni.

Heti koputettuani oveen kaduin päätöstäni. Astuin sisään minuuttia myöhemmin vain huomatakseni Helenin selän ja olemuksesta päätellen en halunnut nähdä kasvoja. Rukoilustani huolimatta Helen kääntyi ja aivan kuten olin ajatellutkin, hän näytti siltä kuin hänelle olisi kaadettu sitruunamehua väkisin kurkusta liian pitkään.

Ei kuitenkaan kulunut montaa sekuntia ennen kuin Helenin kasvojen ilme muuttui aivan täysin. Kuin pieni enkeli hän hymyili minulle ja räpytti silmiään.

”Hei Frank, tarvitsisin metallisahan ja jakkaran”, hän ilmoitti tietäen, että tekisin mitä tahansa hänen puolestaan.

”Mihin mennessä?” kysyin huokaisten. Minullakin oli kuitenkin töitä ja täytyisi odottaa hyvää hetkeä salakuljettaa jakkara ja metallisaha. Mihin ihmeeseen Helen tarvitsisi metallisahaa? Ei ollut minun tehtäväni kyseenalaistaa.

”Sunnuntaihin”, hän vastasi. Sunnuntaihin?! Nyt oli jo torstai-iltapäivä ja viikonloppuna tästä kylästä ei olisi toivoakaan löytää metallisahaa.

”Siihenhän on kolme päivää! Mistä minun olisi tarkoitus saada metallisaha sinulle kolmessa päivässä?” menetin malttini. Yritin nopeasti kerätä itseni ja näyttää jälleen omalta rauhalliselta itseltäni.

”Ole niin kiltti Frank, teen mitä tahansa”, Helen aneli. Kuulinkohan oikein? Helen ei ikinä anele mitään, joten tämän täytyi olla tärkeää. Olin oma liian helposti hyväksikäytettävä itseni, suostuin ja aloin miettiä saman tien, mistä saisin itselleni metallisahan. Olin uponnut ajatuksiini niin nopeasti, etten edes huomannut, kuinka Helen halasi minua aivan yhtäkkiä. Edellisestä kerrasta oli kulunut varmaan kymmenen vuotta. Helenin jokaisesta solusta pystyi aistimaan, kuinka tärkeä hänen tämänhetkinen tutkimuksensa oli, vaikkei häntä olisi tuntenutkaan.

Oli sunnuntai-iltapäivä ja kävelin ympäriinsä torilla. Yleensä siellä myytiin vain nahkatakkeja tai turhuuksia, joita yritettiin kaupitella viereisestä kaupungista vieraiksi tuleville ihmisille, joita oli alettu kutsumaan turisteiksi. Tänään kuitenkin oli paljon tuoreita vihanneksia. Muutenkin oli kaunis päivä. Niin kauan kunnes huomasin Helenin. Ikinä ennen hän ei ollut tuottanut minulle pelkoa, tai mitään muutakaan kuin iloa, ennen kuin nyt. Ensiksi, Helenillä ei ollut lupaa olla kotinsa ulkopuolella. Toiseksi, Helen näytti sairaalta. Näännytetyltä, vaikka tiesin todeksi, että hänellä ei ollut pulaa ruuasta. Kasvot olivat kalpeat ja laihat, mutta hänen silmissään oli se sama tuttu kiilto. Nyt ehkä vahvempana kuin koskaan ennen.

Ja ennen kuin huomasinkaan, kaatui Helen maahan. Ei kompastunut, vaan kaatui. Ja kauniiden silmien kiilto sammui, eikä kukaan saisi olla onnellinen siitä.

Emmi Kortteinen