Miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa?
On yllättävää, kuinka huonosti Suomi pärjää jalkapallossa. Usein kuulee syyksi, että maa on lumen peitossa puolet vuodesta tai sen että, täällä on todella kylmä. Miksi sitten Islanti, Norja ja Ruotsi, jotka sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella kuin me, pärjäävät erinomaisesti? Muita yleinen vastaus on, että keskitymme jääkiekkoon enemmän. Mutta Ruotsi on jääkiekossa yhtä kova tekijä kuin Suomi, joten sekään ei oikein tunnu tyydyttävältä vastaukselta.
Suomella on ollut muutamia erinomaisia pelaajia jalkapallohistoriansa varrella. Nopeasti mieleen tulee Sami Hyypiä tai ”kuningas” Jari Litmanen. Molemmat ovat pelanneet Euroopan korkeimmalla tasolla ja jopa voittaneet mestareiden liigan. Jotain mitä Ruotsin mahdollisesti paras pelaaja Zlatan Ibrahimovic ei ole koskaan onnistunut saavuttamaan. Toisaalta yksi pelaaja ei voi voittaa kokonaista turnausta, mutta saanen muistuttaa Hyypiän pelanneen avauskokoonpanossa Istanbulin finaalissa 2005, sekä Litmasen olleen avainpelaaja koko kauden Ajaxin kokoonpanossa vuonna 1995.
Puhuessani monelle urheilufanille, vuodesta 1995 tulee ihan muuta mieleen. Suomi voitti samana vuonna jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa ja vielä Ruotsin nenän edestä. Itse kun ajattelen tilannetta, niin mikään ei olisi voinut voittaa tällaista hetkeä Suomen urheilun historiassa. Mutta mielestäni tämäkään ei voi olla, miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa. Totisesti vuoden 1995 maailmanmestaruus lisäsi jääkiekon suosiota, mutta jalkapallon arvokisoja oli järjestetty jo ennen vuotta 1995. Ensimmäiset jalkapallon maailmanmestaruuskisat järjestettiin vuonna 1930. Ja silti Suomi ei koskaan ole onnistunut osallistumaan EM- tai MM-kisoihin.
Suomen jalkapallon kulta-aika oli selvästi 2000-luvun puolessa välissä, kun maajoukkueessa nähtiin Jussi Jääskeläinen, Mikä Väyrynen, Mikael Forssell, Petri Pasanen, sekä aiemmin mainitut Hyypiä ja Litmanen. Jos katsoo jokaisen pelaajan Wikipedia sivua, voi nähdä, että kaikki pelasivat erittäin kovissa joukkueissa ja ylimmillä sarjatasoilla. Nyt kun katson maajoukkuettamme, näen suurimmaksi osaksi Euroopan pikkuliigojen pelaajia, muutamia poikkeuksia kuten Lukas Hradeckyä ja Perparim Hetemajta lukuun ottamatta.
En väitä, että huuhkajien taso olisi heikentynyt vuosien aikana, mutta itseluottamus todellakin. Melkein jokaisessa Suomen maaottelussa Suomen pelaajista kymmenen pysyy omalla kenttäpuoliskollaan ja esimerkiksi Teemu Pukki pysyttelee keskikentän kohdalla odottamassa palloa. Katsoessa pelejä Suomen pelaajille näyttää olevan mahdotonta murtaa vastustajan keskikenttä. Puhumattakaan puolustuksesta. Missä niin kehuttu suomalainen sisu on? Vain kymmenen vuotta sitten Suomi taisteli 3-3 tasapelin erittäin vahvaa Saksaa vastaan. Omissa silmissäni näin tämän nousun alkuna, mutta ainoa ilon aihe viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut 8-0 voitto San Marinosta. Toisaalta San Marinon voittamisen ei pitäisi olla niin vaikeaa.
Suomen jalkapallomaajoukkueella on ollut monta vuotta itseluottamuksen puute, mutta Markku Kanervan johdolla toivottavasti onnistumme saavuttamaan kauan himoitun arvokisapaikan. Seuraavat mahdolliset kisat Suomelle ovat vuoden 2020 EM-kisat, jotka järjestetään ensimmäistä kertaa 12 maassa. Huuhkajat ovat vähän kuin Arsenal ilman Arsene Wengeriä. Aina odotamme asioiden muuttuvan, mutta silti mikään ei tunnu muuttuvan mihinkään suuntaan.
Aleksi Hiivala
