Eurytmiakavalkaadi, sateenkaaripolku ja muita Steiner-juttuja – eli miltä tuntui siirtyä Steiner-koulusta tavalliseen lukioon

Muistan vielä ensimmäisen päiväni lukiossa. Piha oli täynnä jännittyneitä ykkösiä, ja itse seisoin puun alla katsellen heitä. Tämä tuntui itselleni paljon isommalta jutulta. Tämä olisi sitä tavallista koulua. Koulun edessä ei ollut vitosluokkalaisia tekemässä sateenkaariporttia uusille oppilaille, eikä opettajaa odottamassa sen päässä. Sen sijaan kuuntelimme sisällä pienen puheen ennen omiin luokkiin siirtymistä. Pelkästään se tuntui oudolta, mutta jotenkin vapauttavalta. Tiesin kuitenkin edessä olevan paljon totuttelua. 

Luokkia oli vain kaksi, A ja B. Itse olin A-puolella, jossa kaikki sattuivat olemaan taiteellisempia, kun taas B-puolella oli kovan luokan urheilijoita, joista suurin osa oli harrastanut jo vauvana jotain. Olimme vihollisia alusta asti. Sateenkaariportit pidettiin onneksi eri puolilla pihaa. A-luokkalaiset pitivät sen meille, opettajan soittaessa kongia. 

Taiteellisuus oli meille etu, sillä Steinerissä asioita tehtiin taiteen kautta. Vihot tehtiin itse, eli opettaja kirjoitti tekstin taululle, joka tuli kopioida käsin, ja piirtää sen viereen tai alle joku kuva. Steinerissa oli myös alakouluajan oma aineensa, muotopiirrustus. Se on tosi itsensäselittävä. Opettaja piirsi muotoja, ja meidän täytyi piirtää ne perässä seuraten kolmea vaihetta: 
Näkymätön. 
Himmeä.
Vahvistus. 
Tätä toistettiin, oli se sitten omien piirrosten tekemistä, tai kirjainten luonnostelua. Kaunokirjoitus opeteltiin aikalailla samalla tavalla, ja opettaja katsoi vierestä, että tekstit kirjoitettiin himmeällä vihkoihin ennen vahvistusta. Joskus ne oli pakko kirjoittaa kaunolla, ajatella! 
 
Muitakin tekniikoita hyödynnettiin tunneilla. Esimerkiksi laulut ja runot. Aamun ensimmäisellä tunnilla lausuttiin aamuruno, ja laulettiin pari laulua. Ne olivat joko vuodenaikaan liittyviä, tai jotain latinaksi tai italiaksi, jota mekään emme ymmärtäneet. Joskus meidät laitettiin soittamaan huilua.  Mutta joitain asioita käsiteltiin jopa eurytmialla. 

Eurytmia ei kuulu hyviin Steiner-muistoihini. Opettaja tuntui liikkuvan omissa maailmoissaan, pianistia ei kiinnostanut muu, kun epävireisen pianon soitto. Mutta periaatteessa eurytmia on tietyssä kuviossa kävelyä, samalla kun tekee aakkosia, tai jotain sinne päin, en sitä pointtia edelleenkään ole tajunnut. Parasta oli, kun saimme kuparisauvat. Niillä kuului antaa jotain syvempää merkitystä esitykseemme, mutta me miekkailimme niillä, ja koitimme tahallamme taivuttaa niitä rikki. Pahin oli kuitenkin jokavuotinen Eurytmiakavalkaadi, jossa jokainen luokka esittää jotain eurytmiasta. Täytyi pukea kaapu, ja tehdä perässä se, mikä näytti enemmän kulttirituaalilta kuin tanssilta. 

Useita otettiin myös kesken tuntien ’pikkueukkaan’, jonka tarkkaa tarkoitusta en ole myöskään ymmärtänyt. Itse jouduin tänne koko ala-asteen ajan. Siellä tehtiin eurytmiaa opettajan kanssa ilman muita häiriöitä. Hän tarkkaili, että otin askeleet juuri maton ulkopuolella, kehitteli minulle tarinoita joita ’eukata’ tai laittoi heittelemään hernepussia. Mutta suurimmiltaosin eukkasin opettajan kanssa, tämän lausuessa loruja samalla. Lopussa kuitenkin opettaja peitteli minut, ja antoi kuumavesipullon peiton alle. Se oli parasta, mutta jälkeenpäin ajateltuna ihan hiton outoa. 

Musiikki oli myös suuressa roolissa. Opeteltavia asioita käytiin usein laulujen kautta, ja osa on jäänyt vanhemmalle iälle. Saksassa pronomineille oli oma laulunsa, kuten myös äidinkielessä eri taivutusluokille, ja ruotsissa myös. Valinnaisena aineena oli aina vaihtoehtona kuoro, jota veti lempiopettajani. Hän poikkesi tavallisista Steineropettajista eniten, sillä hän ei nalkuttanut niin kuin muut opettajat, vaan omasi omaa persoonaansa. Muut tuntuivat vähän kankeilta, mutta häntä ei pelottanut sanoa asioita suoraan. Jos joku ei laulanut, hän kiitteli oppilaan hyvää saavutusta, osaa laulaa avaamatta suuta. Ja jokaisen tunnin jälkeen hän kehotti meitä menemään kotiin katsomaan mitä äiti on tehnyt perunasta. Kova äijä. 

Steinerissa oli oma luonnonläheisyytensä. Useat luokkaretkemme kohdistuivat puistoihin tai metsiin. Viidennellä kävimme melomassa, mutta yhdeksännellä menimme Lappiin vaeltamaan. Omalta luokalta useampi lintsasi, mutta he olivat kai heikkoja. Reissu nimittäin vaati paljon fyysisesti. Vaelsimme rinkat selässä läpi Urho Kekkosen puistoa useita kymmeniä kilometrejä. Ruoka tuli trangiasta, ja yöt nukuttiin teltassa. Opettajamme myös pelotteli meitä sillä, kun täytyisi kävellä ilman kenkiä kivikkoisen joen läpi. Vedimme joen yli niin kuin käskettiin, mutta valitettavasti kukaan ei kaatunut. Aluksi reissu kuulosti järkyttävältä, mutta se oli loppujen lopuksi ihan kivaa. Jouduimme oleilemaan myös B-luokkalaisten kanssa ryhmäjaon takia, mutta paljastui, etteivät he olleetkaan niin kauheita ihmisiä. Illat usein vietimme iltaa nuotiolla lettuja paistellen, kunnes opettaja nalkutti meidät nukkumaan. 

Fyysistä voimaa vaati myös neljännen ruokan mökinrakennus. Kannoimme puut koululle, sahasimme ne, ja rakensimme niistä valvonnan alla pienen mökin. Meitä oli kaksi ryhmää, toinen kertaili Kalevalaa, toinen oli rakentamassa, ja me kaikki halusimme mielummin rakentaa. Mitään suuria haavereita ei tietääkseni tullut kenellekään, ja lähinnä seurasimme, mitä muut tykkäsivät meidän mökistä. Neljännellä saimme myös leipäprojektimme loppuun. Ensimmäisellä luokalla kävimme Rekolassa kylvemässä siemenet peltoon, ja vuosien varrella saimme viljat jauhoiksi, ja siitä vielä leiväksi.  

Mutta ei siellä Steinerissa ollut niin kauheaa. Seitsemännellä meillä oli luokkaretki Norjan vuorille laskettelemaan. Ensin bussilla Turkuun, risteilylaivalla Ruotsiin, Ruotsissa usean pysähdyksen kautta Norjaan, yöpyminen Oslossa, ja siitä vuorille. Istuimme pitkään bussissa, joten keksimme toisillemme puhumisen lisäksi tekemiseksi bussin eteen puhumaan menemisen. Siellähän oli mikrofonikin. Opettaja laittoi meidät tekemään esitelmiä, mutta me itse heitimme läppiä, jotka väsyneille korville kuulostivat aivan parhaimmalta jutulta ikinä, liittyikö se sitten puhjenneisiin kumeihin, tai miten halpaa Ruotsissa oli. Norjassa yövyimme pienessä mökissä, joka oli olevinaan hotelli. Oppaat puhuivat meille englantia, mutta opettajat ja parin oppilaan vanhemmat olivat auttamassa, jos ei ymmärtänyt Norjan aksentin läpi mitään. Päivät hiihdimme, ja torstaina kiipesimme lähes 2km korkeuteen, ja osa yöpyi lumiluolissa yön. Perjantaina teimme lumivyöryharjoituksen, jossa meidät haudattiin lumeen, ja täytyi hengittää mahdollisimman vähän. Jännittävää, mutta kukaan ei kuollut. Viimeisenä iltana lauleskelimme, ja teimme pari esitystä, mutta lähtö sattui. Mökin ylläpitäjillä oli pieni poikalapsi, jonka näimme itkevän, kun bussimme lähti kohti Ruotsia. Oliko hänellä ikävä vai surkutteliko hän meidän Ruotsiin joutumista? Emme tiedä.  

Karkkikaupan kautta saavuimme Ruotsiin, jota seurasi usea hihkaisu halvasta bensasta. Yövyimme Ruotsissa, ja lähdimme hitaalle matkalle takaisin satamaan. Puhti oli loppunut, ja olimme ärtyneitä toisiimme. Suomeen saavuttaessa nukahdimme jo heti bussissa. Mainokset vierellä tuntuivat olevan vieraalla kielellä edelleen, ja kun palauttelimme tavaroita koululle, emme muuta kuin iloinneet siitä, että pääsimme hetkeksi toisistamme eroon. Reissu oli meidän mielestä mahtava, vaikkakin se oli tosi raskas. 

Mutta miten tämä kaikki saatiin maksettua? Kuusimyyntien lisäksi teimme kaksi näytelmää. 

Neljännellä tehtiin pieni esitys jostain Kalevalan tarinasta, joita oltiin käyty läpi koko neljäs luokka. Kanneltakin soiteltiin, ja osan oli pakko opetella sitä näytelmää varten. Tosin viidennellä tehty esitys oli iso juttu. Olimme katsoneet vuosia, kun sekä vitoset, että kasit tekivät omia näytelmiään, ja itse olin innoissani. Usein ne olivat teatteriversioita saduista tai taruista, mutta parina vuonna kasit käsikirjoittivat itse omat musikaalinsa. Teimme näytelmämme Mestaritontusta viidennellä, ja itse olin toisessa pääosassa. Se tarkoitti paljon lukemista, ja useita ylimääräisiä treenejä. Omasta mielestäni tämä olisi voitu laskea musikaaliksi, sillä välissä oli paljon lauluja, ja eurytmiaakin piti opetella. Kaikki esitykset tehtiin kaksoismiehityksellä, joten piti myös opetella sivuhahmon repliikkejä, ja totutella eri rooleihin teatteriprojekteissa. Mestaritonttu antoi hyvää näkökulmaa teatterityöhön, ja se on yksi lempimuistoistani Steineristä. Toiseksi jää kasiluokkan esitys.  

Käsikirjoitimme ja sävelsimme itse näytelmämme. Ensimmäinen versio oli paljon raaempi, mutta kuulemma Steiner tunnetaan sen lapsille tarkoitetuista näytelmistä, joten kun vähän laskimme raakuutta, syntyi Satujen Sekamelska. Se kertoi kahdesta lapsesta, jotka päätyvät satumaailmaan, ja tajutessaan tämän koittavat korjata eri satuja parempaan päin, kuten estämällä Lumikkia syömästä omenaa, tai johdattelemalla prinssin pois Ruususen luota. Mutta seuraukset eivät olleet niitä, joita lapset olisivat toivoneet. Tässä esityksessä olin enemmän sivussa, ja katselin vierestä, miten mahtava se näytelmä oli, varsinkin kun kaikki oltiin tehty oppilasvoimin, valot ja osa lavasteistakin. Moni ’ulkopuolinen’ tuli katsomaan, ja sanakin taisi levitä pidemmälle. Saimme molemmista näytelmistä kaksituhatta euroa tuloja, jotka sitten käytettiin luokkaretkiin, ja ysin päättöpäivään. 

Ysin päättöpäivä oli aika lailla oppilaiden suunnittelema. Äänestimme etukäteen luokastamme yhden jokaiseen kategoriaan, joihin kuului mm. Vuoden kermaperse, ja vuoden bromance. Varsinaisena päättöpäivänä kävimme maalipalloradalla, ja palasimme koululle piknikille. Tai kävelimme läheiseen leikkipuistoon, nostalgian toivossa, ja yö meni laulellessa. Ei latinaksi jotain runoja, vaan omia lempibiisejämme. Päivää myöhemmin lähdimme todistukset käsissä kohti uusia tuulia. Tilaisuus oli pikainen, opettajatkin varmaan halusivat meistä eroon. 

Lukiossa varsinaiset järkytykseni tulivat jo ensimmäisellä viikolla. Äidinkieltä, meille annetaan tekstitehtävä. Steinerissä tämä tarkoittaisi sitä, että teksti luetaan muulle luokalle, ja opettaja antaa palautetta, kuten myös oppilaatkin. Tein pari ensimmäistä tekstiäni hiukan peloissani, koska en halunnut enää lukea töitäni koko luokalle, eikä niitä lopulta edes luettu. Muut asiat olivat positiivisempia järkytyksiä. Kuten se, että tunneilla suurimmiltaosin istuttiin, eikä tarvinnut ruotsintunnilla mennä luokan eteen esittämään sammakkoa, tai biologiassa mennä täydentämään tekstiä omilla havainnoilla.