Joulutarina 2024: Joulutonttu ja puutarhatonttu

Lunta satoi hiljalleen peittäen jokaisen pienen tatin ja kannon. Pieni tonttu hyppeli kaninsa selässä kapeaa polkua pitkin intoillen uutta tehtäväänsä. Hän oli nimittäin juuri saanut ensimmäisen tarkkailutehtävänsä suoraan Joulupukilta. Pukki oli kamalan mukava ja oli antanut tontulle tehtäväksi tarkkailla ensimmäisellä kerrallaan pienen perheen lapsia läheltä luontoa, jonne oli helppo piiloutua tarpeen tullessa. Olisihan pukki voinut antaa tontulle tehtäväksi seurata suuren ja villin perheen puuhia jostakin korkealla kerrostalon asunnosta keskellä kaupunkia, mutta ei antanut, koska sellaiset oli varattu kokeneemmille pikkutontuille. Tämä tonttu oli hirveän innoissaan ja halusi suorittaa tehtävänsä huolella ja onnistuneesti.  

Hän lähestyi valaistua tietä, joka häämötti pienen ojan takana. Tie oli leveä ja sorainen, ja se johti pienen vanhan omakotitalon luokse. Talo muistutti enemmän mökkiä, kuin sellaista omakotitaloa, jotka olivat yleisiä, tai ainakin näin tonttu oli kuullut, mutta se oli silti hänen mielestään sievä. Ikkunoista lankesi lämmintä keltaista valoa, joka valaisi kukkapenkkejä, joissa oli kesäisin luultavasti runsaasti kauniita kukkia, ja pensaita, jotka olivat kauttaaltaan lumen peitossa. Pihasta kuitenkin puuttui jotakin, nimittäin auto, jota ihmiset käyttivät liikkumiseen paikasta toiseen nopeasti. Ehkä talon asukkailla ei ollut autoa?  

Tonttu silitti kania ja antoi sille sitten porkkanan kiitokseksi ennen, kun se loikkasi metsän suojaan. Tästä pitäen tontun oli jatkettava itsekseen. Puettuaan pienet lumikenkänsä, hän hyppi innoissaan ja mietti jo ääneen sitä, miten ilahduttaisi pukin kertoessaan lapsista ja heidän käytöksestään. Tonttu toivoi todella, että lapset olisivat kilttejä ja hymyileviä, sellaisia, jollaisiksi Tiina-tonttu ne kuvaili, eikä itkeviä ja häijyjä, jollaisiksi Toni-tonttu kertoi niiden olevan. Tiina oli tämän tontun paras ystävä, ja tämän kanssa hän aina leikki ja jutteli.  

“Hoi! Onko siellä joku? Hooi!” kuuli tonttu jonkun huutavan jostakin. Mistä ääni kuului? Hän tassutteli kukkapenkin luo ja huuteli äänen suuntaan. 

“Kuka siellä, missä olet? En näe sinua!” tonttu vastasi ja huomasi sitten pienen kasan lunta. Kaivaessaan lunta vähän sivuun, hän huomasi ruukun, joka oli ylösalaisin, ja josta kuului helpottuneita naurahduksia ja huutoja. Kaataessaan ruukun, tonttu hoksasi oman kokoisensa tontun, joka näytti hyvin erilaiselta, kuin tontut Korvatunturilla.  

“Kiitos! Voi, se kissa kaatoi tuon ruukun päälleni jo ennen lumen tuloa, eikä minua huomattu täältä!” 

“Kuka sinä olet? Ja miksi ihmeessä sinulla on tuollainen kyltti?” tonttu kysyi huomatessaan, että tämä kantoi pientä kylttiä kädessään. 

“Ai, tämä, tämä on tervetuliaiskyltti, huomaatko, siinä lukee ‘tervetuloa!’ ja joo, minä olen tämän talon puutarhatonttu, minun nimeni on Pete”, sanoi pieni tonttu pyyhkien lunta pois vaatteistaan ja kyltistään.  

“Mitä varten sinä sitä kannat? Eikö sitä voi pystyttää multaan?” tonttu kysyi ja tajusi, että kuulosti varmasti joko typerältä tai liian uteliaalta ollakseen se, joka oli tullut toisen kotiin kyselemään.  

“Hahhaa, voi, tätä? Tämä on niin pieni, ettei sitä huomaisi, ellei katsoisi tarkkaan. Minun tehtäväni on pitää sitä käsissäni ja hymyiltävä vieraille niin, että he tuntevat olonsa lämpimästi tervetulleiksi. Kuka sinä muuten olet, sinä pieni utelias tonttu? En kerennyt kysyä nimeäsi noilta kysymyksiltäsi.” 

“Minä olen Tuiske, olen pieni joulutonttu!” Tuiske vastasi punastuen hieman, mutta tunsi silti olonsa ylpeäksi voidessaan esitellä itsensä jollekin, joka ei ollut itse joulutonttu. 

Tuiske ja Pete juttelivat ja oppivat toisistaan, ja pian Tuiske-tonttu jo muistikin, että hänen oli tarkkailtava perheen lapsia. Hän kertoi ylpeänä tehtävästään ja Pete tarjoutui uteliaana auttamaan. He kulkivat takaovelle päin toivoen, että sieltä pääsisi jotenkin taloon sisälle, sillä tähän taloon ei ollut kukaan asettanut tonttuovea. Päästyään takaovelle he ensin yrittivät kiivetä ovinupin luokse avatakseen sen, mutta olivat kumpikin niin lyhyitä, että eivät millään ylettäneet. Tonttujen oli keksittävä jokin muu tapa päästä sisälle. He jo suunnittelivat sitä, miten kiipeisivät ikkunalle kokeillakseen sitä, mutta kuulivat yllättäen jonkun puhuttelevan heitä. 

“Jopas, vai että ikkunaa avata? Talvellako? Siinähä tullee vilu ja koko talo muuttuu korvatunturiks, eihän sillain nyt kannata tehä!” sanoi esiin astuva tonttu. Tämä tonttu oli hyvin oudosti pukeutunut, sillä hänellä oli yllään vain puuvillasta tehdyt ruskeat shortsit ja hassun näköinen hattu.  

“Tuo on Tarmo, tämän talon saunatonttu. Hän on hyvin-” aloitti Pete, mutta Tarmo ehti jo keskeyttää hänet. 

“Millainen? Kuule, mää osaan esitellä itteni ja hei, ihan oikeesti teirän ei kannata ees haaveilla tonne pääsemisestä, ku on joka ikkuna ja ovi niin jäässä. Jos ois vaikka saunailta, saattais nuo ihmiset avata tän oven, mutta ei, ei ne sitä tee ni ei kannata turhaan toivoo mittää. Kattokaa ku saunailtana on joka juttu mahollista, mut sillon ku on kylmä, ni menee ihmisillä joku vinksalleen ja sillon…” saunatontun vielä pauhatessaan lämmöstä ja saunasta, viittoili Pete Tuiskeelle, että heidän olisi parasta livahtaa paikalta heti Tarmon katsoessa toiseen suuntaan selittäessään tarmokkaasti uusista kiuaskivistä.  

“Tarmo on todella äksy, etenkin, kun sauna ei ole lämmin, sillä hän vihaa kylmää.” Pete kertoi kiivetessään kukkapenkin reunalle. Tuiskeen seuratessa he vaihtoivat puheenaihetta ja miettivät uusia keinoja päästä seuraamaan talon asukkaita. Juuri tullessaan etupihalle, huomasivat he auton kurvaavan pihaan.  

“Luulin, ettei tässä talossa ole autoa”, mietti Tuiske-tonttu ääneen katsellessaan, kun autosta noussut mies lähti kävelemään teloa kohti kaksi pullottavaa pussia käsissään.  

“Tuo on talon isäntä, ja joo, on heillä auto, mutta se on päivisin usein muualla”, selitti puutarhatonttu Tuiske-tontulle tämän katsoessaan kiinnostuneena kahta pussia, joita talon isäntä kantoi.  

“Minulla on idea! Taisin keksiä, miten pääsemme taloon sisälle!” Tuiske huikkasi ja kiskoi toveriaan kädestä ennen, kuin tämä kerkesi kysyä ideasta. He juoksivat kukkapenkkiä pitkin ja kiipesivät kaiteelle terassin reunalla, kulkivat sitä pitkin ja odottivat tolpan suojissa isännän kävellessä heitä kohti. Tämän lähestyessä Tuiske-tonttu painautui tolppaa vasten piiloutuakseen ja huomasi sitten, miten Pete jähmettyi kyltti kädessään ja hymyili pikkuhiljaa lähestyvälle ihmiselle. 

“Pete! Mitä sinä touhuat? Äkkiä tänne piiloon, hän huomaa sinut pian, ja olemme sitten mennyttä! Ei hän saa nähdä meitä! Äkkiä nyt!” Tuiske pihisi hänelle hätäisesti niin, että melkein huusi ääneen.  

“Älä huoli! Pysy piilossa ja hiljaa, niin se menee ohitse!” Pete rauhoitteli ja viittoili vaivihkaa Tuisketta olemaan paikoillaan. Voi ei! Mitä tuo tonttu puuhaa? Hän paljastaa meidät ja minut viedään Korvatunturille ja minun ei anneta koskaan päästä tarkkailutehtäviin! Joulupukki suuttuu minulle ja laittaa minut ikuisesti tekemään pieniä posliiniastioita lapsille. En edes pidä keramiikasta, en sillä tavalla, kun Taimi-tonttu pitää! Voi, nyt hän tulee, olen mennyttä! Pieni tonttu kuvitteli epätoivoisesti mielessään Pukin kasvot ilman hymyä, kun tämä kuuntelisi tarinaa epäonnistuneesta tontusta. Se tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun Tuiske näkisi Joulupukin ilman hymyä.  

Talon isäntä lähestyi terassia, ja juuri ennen, kuin Tuiske kuvitteli tämän vain kulkevan ohitse, ihminen pysähtyi ja jäi tuijottamaan puutarhatonttua ihmeissään. Tuiske katseli, kuinka ihmisen kasvojen ilme muuttui hämmennyksestä huvittuneeksi, ja tonttu painautui puuta vasten yhä lujemmin. Pete ei hievahtanutkaan, hymyili vain pyöreät posket punoittaen kyltti yhä pystyssä ja silmät tyhjänä eteensä toljottaen. Talon isäntä hymähti ja jatkoi matkaa sitten tolpan ohi. Hetken Tuiske unohti suunnitelmansa täristessään pelosta ja katsellessaan Peteä ällistyneenä. Silloin Pete tarttui tonttutyttöä kädestä ja hyppäsi terassin kaiteelta. 

He laskeutuivat käsi kädessä pussin reunalle roikkuen toinen toisestaan. Pete kiskoi itsensä ja tonttuystävänsä pussiin, ja he huohottivat limppupussin päällä ja naurahtivat niin hiljaa, ettei isäntä kuulisi. He kuulivat oven avautuvan ja pussi keinahteli ihmisen kävellessä. Tuiske kuunteli tarkasti, kun isäntä tervehti perhettään ja kertoi ostaneensa maitoa. Tonttu kuuli, kuinka lapset leikkivät keskenään ja hänen sydämensä pomppi silkasta onnesta, kun kuuli heidän kikattelevan jollekin. Pieni tonttu kuunteli, kuina pianon äänet kaikuivat talon seinistä ja sulosoinnut saivat hymyn nousemaan kummankin tontun poskille.  

Pussit laskettiin pöydälle ja tontut loikkasivat pussista isännän viedessä toisesta pussista maitopurkkeja muualle. He kipittivät nopeasti leivänpaahtimen taakse ja Tuiske kuuli pianomusiikin loppuvan. Hän kurkkasi paahtimen takaa ja huomasi Ruskeatukkaisen naisen kävelevän keittiöön hymy huulillaan. Talon isäntä laski kätensä vaimonsa päälle ja kehui pullan tuoksua. He juttelivat lasten päivän kulusta ja jostakin, josta Tuiske-tonttu ei saanut aivan kiinni, mutta hän oli kiinnittänyt juuri huomionsa pullakasaan pöytätason päässä olevassa astiassa ja ihmetteli niiden tuoksua.  

“…puutarhatontun kaiteelle”, tontut kuulivat isännän sanovan keskustellessaan vaimonsa kanssa.  

“He olivat keksineet painella pieniä askeleen muotoisia jälkiä sille, tosin niitä oli niin paljon, että luulin jo meillä olevan kaksi puutarhatonttua!” aikuiset naureskelivat asialle, jonka luulivat olleen lasten tekemä jäynä.  

“Melkein jäimme kiinni, minähän käskin sinun piiloutua!” Tuiske-tonttu tiuskaisi ja läpsäisi Peteä hellästi käsivarteen naurahtaen 

“Emme olisi molemmat mahtuneet sinne”, puutarhatonttu vastasi hymyillen heidän onnistumiselleen. Pienellä joulutontulla oli kuitenkin vielä paljon tehtävää, eikä hänen seikkailunsa ollut vielä lähelläkään valmista, joten tämän oli keksittävä jostakin paikka, josta tähystää lapsia heidän ulkoleikeissään, ja sen jälkeen heidän tullessaan sisälle, ja… 

“Kuule, luulen, että minun on mentävä takaisin ulos, jotta sinä voit jatkaa tarkkailutehtävääsi”, pieni puutarhatonttu ilmoitti tonttujen katsellessa vanhempia pukemassa lapsia ulkoleikkejä varten. 

“Etkö sanonut haluavasi auttaa?”  

“Minähän autoin! Ja sitä paitsi minun tehtäväni on tuolla ulkona, vai luuletko, että joku tarvitsee tervetuliaiskyltin tullessaan keittiöön?” tontut naurahtivat ja toivottivat onnea toisilleen heidän tehtäviään varten.  

Tuiske-tonttu oli oppinut paljon jo ennen, kuin oli edes päässyt suorittamaan annettua tehtäväänsä. Hän oli oppinut, että maailmassa oli paljon, mitä hän ei ollut vielä nähnyt, ja olisi paljon, mitä hän tulisi näkemään. Hän oli oppinut, että oli olemassa muitakin tonttuja, kuin joulutonttuja, ja että heillä oli kullakin omat tehtävänsä, he olivat kaikki erilaisia. Tuiske oli iloinen, että oli tavannut niin hyvän ystävän, kuin Pete-puutarhatonttu ja odotti innolla, että pääsisi tarkkailemaan lasten puuhia.  

Niinpä hän katsoi peilikuvaansa pimeän ikkunan lasista, siisti hiuksensa, jotka hän oli aamulla letittänyt kahteen pieneen lettiin ja veti pienestä, mutta tilavasta olkalaukustaan pienen muistion, johon ottaisi ylös lasten kiltit ja tuhmat teot. Hän hymyili katsellessaan taas lapsia, jotka taputtivat käsiään yhteen kintaat käsissään, ja tepastelivat paksuissa pienissä kengissään. Hän näki puutarhatontun livahtavan isännän jalkoihin ja tarttuvan tämän saappaaseen roikkuakseen niissä tämän kävellessä ulos. Tuiske-tonttu hymyili vilkuttaessaan puutarhatontulle, joka vinkkasi leikittelevästi silmäänsä ja toivoi todella saavansa listaan monen monta kilttiä tekoa.