Kolumni: Hiljaisuutta ei pitäisi joutua häpeämään

Olen aina hävennyt sitä, että olen hiljainen luonteeltani. Hiljaisuus nähdään usein vain huonona luonteenpiirteenä. Yhteiskunta arvostaa puheliaisuutta ja sosiaalisuutta välillä liikaa. Aivan kuin hiljaisuus olisi asia, josta on pakko päästä eroon. Miksi ihmeessä hiljaiset ihmiset eivät kelpaa? 

Hiljaisuus on vain yksi luonteenpiirre siinä missä puheliaisuus tai ahkeruuskin. Silti puheliaisuus tuntuu voittavan aina hiljaisuuden. Olisi mahtavaa, jos hiljaisuus nähtäisiin vain luonteenpiirteenä eikä heikkoutena.

Hiljaiset ihmiset miettivät enemmän sitä, mitä sanovat. He eivät tunne tarvetta täyttää jokaista hetkeä puheella. Vaiteliaat ihmiset puhuvat silloin, kun heillä on oikeasti asiaa.  

Puheliaat ihmiset kuullaan jo kaukaa. Hiljaiset eivät pidä itsestään niin suurta melua. He tarkkailevat ensiksi tilannetta, ilmapiiriä ja ihmisiä ennen kuin avaavat suunsa. Tästä syystä hiljaiset ihmiset voivat olla hyviä kuuntelijoita, koska he kiinnittävät enemmän huomiota toisen sanomisiin kuin oman tarinan kertomiseen. 

Syynä hiljaisuuteen on usein oma mukavuusalue. Hiljaiset puhuvat silloin, kun tuntevat olonsa mukavaksi. Usein hiljaiset ihmiset avautuvat pienemmässä ryhmässä tai parin ihmisen kanssa. 

Hiljaisuus ei tarkoita sitä, etteikö olisi mielipiteitä tai asiaa. Vaiteliaammilla ihmisillä on myös paljon ajatuksia, mutta he ilmaisevat itseään ehkä muulla tavalla kuin puhumalla. Muita ilmaisutapoja voi olla kirjoittaminen, piirtäminen tai jonkin soittimen soittaminen.  

Mielestäni ei ole mitään väliä tekeekö hommansa hiljaa vai samalla höpöttäen. Hiljaiset osaavat samat asiat ja ovat ihan yhtä hyviä kuin puheliaat ihmiset. Vaiteliaat uskaltavat ja pystyvät samoihin asioihin kuin kaikki muutkin.  

Yhteiskunta antaa osaltaan kuvaa siitä, että hiljaisuus on huono luonteenpiirre. Jos pitää työnhaussa kertoa itsestään, hiljaisuudesta kertomalla ei saa lisäpisteitä. Välillä tuntuu siltä, ettei taitavuudella tai osaamisella ole mitään väliä, kunhan osaa höpöttää.  

Sama ilmiö näkyy koulumaailmassa. Puheliaat yksilöt huomataan ja he saavat parempia arvosanoja, koska ovat koko ajan käsi pystyssä. Kaikille viittaaminen ei vain yksinkertaisesti ole luontevaa ja silloin pitäisi huomioida myös muu osaaminen.  

Tietenkään kaikkiin hommiin hiljaiset ihmiset eivät ehkä sovi. Tällöin tunnistaa usein itse, onko tilanne liikaa omalle luonteelle. Hiljaiset voivat silti yllättää ja ylittää itsensä. Siksi toivoisin, että kaikille annettaisiin aina mahdollisuus, eikä torpattaisi yhden luonteenpiirteen vuoksi.