Kolumni: Yhteiskunnan normien ei tulisi rajoittaa ihmisten unelmia
Normaali on käsite, jota ei voi määritellä. Jokaisella yksilöllä on oma käsitys normaaliudesta sekä siitä, mikä on normaalia. Ihmisten mielipiteet, tavat ja käyttäytyminen muovautuvat ajan saatossa sosialisaation myötä. Näin jokaiselle yksilölle kehittyy omalaatuinen käsitys normaalista. Normit ovat ne, joita vastaan taistellaan. Onko normaalius sitten pahasta? Itse olen kamppaillut näiden asioiden kanssa lähiaikoina.
Olen aina ennen pitänyt itseäni normaalina nuorena enkä varsinaisesti koskaan ole erottunut niinkään massasta. Kuitenkin lukiossa olen alkanut tutkimaan itseäni ja löytämään ne asiat, joista pidän. Valokuvaus sekä kirjoittaminen ovat suurimmat intohimoni, mutta niiden vuoksi erotun muista ikätovereistani. Häpeän sitä, että unelmani on olla journalisti. Juhlissa muiden istuessa penkeissä, olen minä edessä taltioimassa tapahtumaa sekä luomassa taidetta. Nimenomaan taidetta. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus kirjoittaa sekä luoda valokuvia, muttei kaikilla ole silmää katsoa niitä ihmisen luomana vallankumouksellisena asiana, joilla pystyy muuttamaan ihmistä. Se ajatus erottaa taiteilijan valtaväestöstä. Intohimo luoda jotain vaikuttavaa. Taiteilijan näkemys maailmasta kauniina, uutena mahdollisuutena. Paikkana, jota voi muuttaa, ja pitää muuttaa. Olen aina mieltänyt taiteilijat hieman erilaisina. Heillä on omanlaisensa maailmankuva, jota kadehdin.
Normaali on taiteilijoille kirosana. Ei yksikään taiteilija halua tehdä taidetta, joka on normaalia. Taiteen kuuluu puhutella. Taiteen kuuluu muuttaa maailmaa.
Toisinaan ajattelen että, normeja rikkovat ihmiset ovat täällä, jotta seuraavien sukupolvien ihmisillä olisi helpompaa. Jos normaali on käsite, jota ei voi määritellä, miksi sitten tietynlaiset ihmiset ja ajatukset mielletään erilaisiksi. Normien vastaisiksi. Normaali on subjektiivinen käsite, joka tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Jos näin on, ei kenelläkään tulisi olla osaa taikka arpaa puuttua toisten ihmisten toimintaan. Kuitenkin minusta välillä tuntuu, että aikaisempien sukupolvien väestön keskuudessa on kamala kontrolloimisen tarve. Kiintymys konservatiivisiin ajattelumalleihin, joista täytyy pitää kiinni kynsin sekä hampain. Pelko muutoksesta, ja sen tapahtumisesta vielä suurten ikäluokkien eläessä. Pelko maailman muuttumisesta paikaksi, jossa jokainen saa olla mitä haluaa.
On kuitenkin positiivista huomata, miten nuoret pyrkivät aktiivisesti muuttamaan käsitteitä, mielipiteitä ja vääristyneitä ajatusmalleja, jotka eivät enää tässä maailmassa ole relevantteja tai edes korrekteja. Itsekin joudun välillä korjaamaan vanhempieni sanomisia sekä ojentamaan heitä oikeasta ja väärästä. He pitävät jopa minua erilaisena, normeista poikkeavana, tuomiten minut pelkästään kiinnostuksen kohteideni vuoksi.
Haluan uskoa toisaalta siihen, että sillä mikä on normaalia, ei ole mitään väliä, jos jotain haluaa oikeasti tavoitella. Ihanteellisessa yhteiskunnassa ketään ei tuomita unelmien tai tavoitteiden perusteella. Haluan omalla työlläni ja panoksellani osoittaa maailmalle sen, että meissä on toivoa. Pian täällä elämme vain me nuoret. Nuoret, joissa on halu tehdä maailmasta paikka, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä. Kenenkään ei tarvitse miettiä, millaiseksi saa kasvaa, miten pitää elää tai mikä on hyväksyttävää yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Ei tarvitse miettiä haluaako lapsia, koska lapsia kuuluu haluta. Yhteiskunnan asettamat normit katoavat. On vain ihmisiä, jotka haluavat elää. Elää sellaista elämää, josta itse unelmoi.
