Nuorten minäpuhe – ollako vai eikö olla huolissaan? 

Tiedän nuoren, joka ei halunnut olla sosiaalinen, koska uskoi niin vahvasti muiden pitävän häntä kummallisena. Vasta tästä ympäristöstä irtauduttuaan hän ryhtyi miettimään, olisiko kyseessä sittenkin voinut olla vain hänen oma kuvitelmansa. Näin voimakasta negatiivista minäpuhetta monikaan nuori ei vaikuta kokevan, mutta pienissä määrin se vaikuttanee suurimpaan osaan meistä. Kyseisen nuoren tarinan innoittamana päätin ryhtyä selvittämään, minkälaista oikeastaan on nykynuorten sisäinen puhe. Tätä varten haastattelin viittä Samkessa opiskelevaa nuorta erilaisista minäpuheeseen liittyvistä asioista, kuten kehumisesta, esiintymisen mielekkyydestä ja ulkonäköpaineista. Alla olevasta näytelmästä Annan ja äidin repliikit on kirjoitettu näiden nuorten ajatusten pohjalta.  
Mitä sitten opin näitä viittä nuorta haastatellessani? Ainakin luulen saaneeni varsin selkeän vastauksen kysymykseen siitä, pitäisikö nuorten minäpuheesta olla huolissaan, ja se kuuluu: No ei todellakaan!  
Kiitos kaikille haastatelluille mahtavista, silmiä avaavista kommenteista! 
 
 
Näytelmä 
Kuisma 
 
Henkilöhahmot: 
Kuisma: päähenkilö, yleensä hiljainen, hyvin tavallisen ja huomiota herättämättömän näköinen 
Anna: puhelias, utelias katse, siniset hiukset 
Äiti: #maailman_tavallisin_äitihahmo, kermanväriset hiukset, tuoksuu joltain ihmeelliseltä hajuvedeltä ja pikkuisen kanelilta 
 
             
Esirippu nousee.  
Valokeila osuu penkillä kännykkäänsä selailevaan huppupäiseen hahmoon. Taustalla valkokankaalla kuva koulun käytävältä. 
Anna (kävelee paikalle ja istuu varovasti vähän matkan päähän Kuismasta): Huomenta, Kuisma. Päätin vaan sanoa nyt, kun satuin sut näkemään, että mä tarkistin eilen ne teidän ryhmän sanoitustehtävät. Sä kirjoitit tosi hyvin. 
Kuisma (nostaa katseensa varovasti ja naurahtaa): Mä luulin, että saisin siitä korkeintaan seiskan. 
Anna: Kuule, rehellisesti sanottuna en oo nähnyt noin hyvää sanoitusta vuosiin. Oot tainnut tehdä biisejä ennenkin, vai? 
Kuisma (naurahtaa väkinäisesti): En mä oikeastaan… Tai siis, oon mä ihan muutamia, mut en silleen oikeesti. Ihan läpällä vaan, lauluharrastuksen ohella. 
Anna: Meillä olis kevätjuhlaan auki vielä yhden esiintyjän paikka. Mä olisin tosi iloinen, jos suostuisit laulamaan jonkun sun biiseistä siellä. 
Kuisma (kauhistuneena): Ai kevätjuhlassa? Enhän mä tunne ketään täältä, nehän pitäis mua ihan outona sen jälkeen! Kuvattaisko se? 
Anna: No, saatettais se jonnekin koulun Instaan ehkä. 
Kuisma (pudistaa päätään): Ei todellakaan! Kamerassa mä en ainakaan näy. Ja edelleenkin, mitä muutkin siitä sanois? Näyttäisin varmaan aika harvinaisen rumalta siellä yksin pönöttäessäni. 
Anna (siirtyy hieman lähemmäs, rauhallisesti): Kuule, et sä näyttäis. Oon välillä vähän huolissanikin siitä, miten paljon nuoret ajattelee ulkonäköään. Ootko säkään muka ajatellut kenestäkään toisesta, että se on ruma? 
Kuisma: No en, mut ne vaan onkin kauniimpia. 
Anna: No höpsis. Kaikki näyttää omanlaisiltansa, ei kauneutta voi noin vain määritellä. Ei netin kauneusihanteet, ei sun kaverit, ei kukaan. Kaikki täällä on kauniita omalla tavallaan. 
Koulun kello soi. 
Kuisma (nousee, pahoitellen): Sori, tunti alkaa. En mä oikeastikaan uskalla esiintyä siellä. Laulan mieluummin itsekseni. (Painaa päänsä alas ja lähtee hiippailemaan kohti luokkaa.) 
 
 
Lavalle tuodaan sänky ja huonekaluja. Kuisma astelee paikalle laulaen surullisesti): “Olen yksinäinen muukalainen, varjo koulun seinustalla vaan. Olen tuntematon kummajainen, kirja vailla yhtään lukijaa.” 
Äiti (saapuu huoneeseen): Hei, nyt kuulostaa jo tosi dramaattiselta! Mitä ihmettä siellä koulussa oikein tapahtui? 
Kuisma (ensin hiljaa, vähitellen ääntään voimistaen): Ei mitään. Tai siis, Anna vaan tuli kysymään, haluaisinko mä laulaa koko koululle kevätjuhlassa. Kyllähän se tietää, että mä en tasan halua laulaa muiden kuullen! En mä edes ole niin hyvä laulamaan. En halua, että ne arvostelee mun laulua tai mun ulkonäköä! 
Äiti (laittaa kätensä Kuisman olkapäälle): Rakas, muistatko, mitä me ollaan iskän kanssa sulle sanottu? Oot hyvä laulamaan, oot aina ollut. Tiedetään, että rakastat sitä, kun me kuunnellaan sun laulamista salaa oven takaa. Aloitat aina, kun me ollaan lähistöllä. Ja ehkä sisimmässäsi nautitkin siitä, kun joku kuuntelee? 
Kuisma (taas hiljaa): Mmm. Niin, en tiiä. Tykkään, kun te kehutte, kun ootte kuitenkin seuranneet mun laulamista niin pitkään ja kai sitten tiedätte, oonko oikeesti kehittynyt. Mut entä ne muut lukiolaiset sitten? Ei ne ole niin kuin te. Nehän voi vaikka haukkua mua. 
Äiti: Mä sanoisin, että sun ei missään nimessä kannata jättää sitä esitystä väliin noilla perusteilla. Oot harjoitellut laulamista pitkään ja oon varma, että onnistuisit tosi hyvin. Eihän sun tarvii tehdä kuin vain se, mitä oot harjoitellut, ei yhtään enempää! Ja miten ikinä se menee, ei sillä loppujen lopuksi oo niinkään väliä. Voisit vaikka löytää sitä kautta ympärillesi uusia ihmisiä, jotka myös on kiinnostuneet laulamisesta.  
Kuisma (hieman ylimielisesti): Niin varmaan, ja jos feilaan, kaikki karttaa mua lopun ikäänsä enkä ikinä saa kavereita. 
Äiti: Kulta, ei sun noin kannata ajatella! Tuskin sä voitkaan suoriutua kovin hyvin, jos oot jo valmiiksi sitä mieltä, että feilaat. Se on sitä tyypillistä suomalaista kulttuuria, että positiivinen itsestä puhuminen koetaan jonkinlaisena kirosanana, mutta ei sun todellakaan kannata sitä omaan mieleesi siirtää. Kuisma, sä oot hyvä laulamaan, mä uskon suhun, mä luotan suhun, sä pystyt siihen!   
Kuisma (hautaa päänsä tyynyyn): Kiitti, äiti. Mut mee nyt jooko pois, mä haluan olla hetken yksin.  
 
(Valkokankaalle heijastettuna): 
 
 
 
Esirippu.