Pohjalta noussut menestystarina

Kuulin nimen Gucci Mane ensimmäistä kertaa selatessani Twitteriä syksyllä 2016. Postauksessa mainostettiin hänen uusinta singleään Waybach. Päätin kuunnella kappaleen ja totesin sen olevan ”cool”, mutta ei minulle. Uudestaan löysin Manen kappaleita kuunnellessani Kanye Westin tuotantoa ja törmäsin kappaleeseen P**** Print, jolla West vierailee. Kappaleen melodiat ja Manen ääni biitin kanssa sopivat hyvin yhteen ja Manella on kappaleessa hauskoja ja suorastaan huvittavia lainauksen arvoisia lyriikoita.

Gucci Mane, oikealta nimeltään Radric Davis, ilmeni olevan jonkin sortin legenda hiphop maailmassa, ja kiinnostuin hänen elämästään koko ajan enemmän saadessani tietää hänestä. Siksi innostuinkin, kun kuulin hänen julkaisevan omaelämänkertansa lokakuussa 2017.

Kirja on erittäin miellyttävää luettavaa, sillä jokainen tarina tuntuu siltä, että Mane kertoisi ne sinulle itsellesi. Koko ajan minulla tuntui syntyvän yhteys sen kanssa ja aina kun en ollut lukemassa kirjaa, se tuntui kutsuvan minua luokseen.

Manen imago on aina ollut todella pelottava gangsteri, joka ei pelkää mitään ja hänen temperamenttinsa voisi vaihtua sekunnissa. Siksi yllätyinkin positiivisesti, kun Mane selvästi katui tekemisiään ja osasi arvioida niitä nähden omat virheensä. Tätä en olisi odottanut kirjalta.

Kirjan yksityiskohdat tekivät siitä mukavaa luettavaa, sillä missään kohdassa ei tarvinnut kyseenalaistaan tarinoiden aitoutta. Tarinat saivat uskomaan Manen olevan aina oikeassa, niin kuin esimerkiksi Narcos Netflix-sarja saa katsojan näkemään Pablo Escobarin hyvänä.

Luin kirjan englanniksi. Tämä saattaa olla joillekin iso kynnys lukea tätä mestariteos, mutta suosittelisin sitä kenelle vaan, kuka tykkää lukea. Vaikka rap-artistin omaelämänkerta ei ensisilmäykseltä vaikuttaisi sopivaksi kaikille, ovat tarinat kuitenkin melkein yhtä uskomattomia kuin fiktio-romaanit joita moni lukee mielellään.

Aleksi Hiivala