Rannalla syntynyt ja rannalla muuttunut

Juoksen metsän halki järvenrantaan. Turvapaikassani on rauhallista, vaikka onkin kaunis kesäpäivä. Moni ei jaksa vaivautua kulkemaan metsäpolkua kilometrejä päästäkseen rantaan. Muutan itseni silti näkymättömäksi, koska en halua häiriöitä. En halua, että kukaan keskeyttää sitä, kun ryven itsesäälissä.  

Istun pyöreälle kivelle, jonka aurinko on lämmittänyt. Otan kengät pois ja upotan varpaani polttavaan rantahiekkaan. Aurinko porottaa ja polttaa hiekan tavoin, mutta lämpö tuntuu hyvältä kylmän kevään jälkeen. Aallot ovat rauhallisia, koska tuuli ei jaksa puhaltaa kovaa. Tuntuu, että luontokin on rauhoittunut kesään. Rakastan silti heiveröistä ääntä, joka tulee aaltojen liplatuksesta. Ääni saa minut rauhoittumaan, vaikka mieleni myllertää. Kaukana liikkuu vene. Silmäni kostuvat, mutta en anna itselleni lupaa itkeä. Väsymys painaa silmiäni ja päätän mennä hiekkaan makaamaan. 

“Olet kohta tomaatti”, kuuluu vierestäni. Säpsähdän ja samalla tunnen, että ihoani kuumottaa kaikkialta. Olen nukahtanut aurinkoon. Vieressäni istuu ruskeahiuksinen tyttö, jonka kasvoille aurinkohattu luo varjoja. Hän hymyilee minulle leveästi. “Taisin nukahtaa”, totean tokkuraisena. Tyttö naurahtaa: “No, niinpä taisit.” Kiitän tyttöä siitä, että hän herätti minut. “Eipä mitään”, tyttö vastaa. “Nimeni on Alana”, tyttö jatkaa ja ojentaa kättään. Puristan hänen kättään. “Olen Lara”, vastaan tytölle. Yhdistän pisteet ja tajuan, että Alana näkee minut, vaikka olen näkymättömänä. “Taidat olla itsekin läpinäkyvä”, kysyn Alanalta. Vihaan tuota sanaa, mutta toisaalta se kuvaa kaltaisiamme hyvin. Alana toteaa: “Syntymästä asti.” Nyt on minun vuoroni hymyillä hänelle. Olen tavannut vain muutaman läpinäkyvän elämäni aikana, joten tämä on harvinainen kohtaaminen.  “Mennäänkö jäätelölle?” Alana kysyy yllättäen. Yleensä en lämpene uusille ihmisille, mutta annan Alanalle mahdollisuuden. 

Viimeisen puolen vuoden aikana olemme tavanneet Alanan kanssa joka viikko. Olen ällistynyt siitä, kuinka luontevaa on olla Alanan kanssa. Minulla ei ole ollut hyvää ystävää vuosiin, mutta nyt tuntuu, että olen luultavasti löytänyt sellaisen. Olen nauranut itseni kipeäksi ja itkenyt Alanan seurassa. En edes tiedä miksi, mutta hänelle on helppo avautua. Olen jakanut turvapaikkani Alanan kanssa ja vietämme rannalla usein aikaa. Nyt talvella olemme enemmänkin sisällä, mutta välillä menemme jäälle kävelemään. Huomiseksi olemme suunnitelleet yökyläilyn Alanalla, jossa katsomme elokuvia ja syömme herkkuja. On myös vapauttavaa puhua jonkun kanssa näkymättömyydestä. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että joku välittää minusta. En ole enää yksin. 

Kevätaurinko paistaa pilvien raosta ja tuntuu jo lämmittävän. Istun Alanan kanssa rannalla vieretysten. Katson vihertäviä puita ja kevään kukkaloistoa. Pidän keväästä, kun kylmyys vaihtuu lämpöön ja pimeys valoon. Aivan kuin voisin jo haistaa vastaleikatun nurmikon. Tunnen Alanan katseen ja käännän pääni. “Haluan antaa tämän sinulle”, Alana sanoo ja ojentaa tasaisen valkoisen kiven minulle. Otan kiven vastaan. Kivi tuntuu lämpimältä ja sileältä kädessäni. Alana selittää: “Minulla on onnenkivi kotona ja halusin antaa sinullekin sellaisen. Pidän sitä kädessäni ja se tuo minulle lohtua. Kuulostaa oudolta, mutta kannattaa kokeilla.” En haluaisi kiintyä materiaan, mutta kivi tuntuu nyt jo tärkeältä, vaikka se onkin vain kivi. “Kiitos”, vastaan oikeasti kiitollisena. 

En saa unta. Ajatukseni ovat taas sekavia, enkä saa vain päätäni tyhjentymään. On ärsyttävää olla hereillä, vaikka olen todella väsynyt. Kääriydyn peittoon tiukemmin ja otan onnenkiven yöpöydältäni. Kivi tuntuu kädessäni tutulta ja se alkaa lämpenemään. Pyöritän kiveä kädessäni pitkään ja sen pehmeät reunat tuntuvat lohdullisilta. Lopulta kivi putoaa käteni rentoutuessa, mutta en vaivaudu enää nostamaan sitä, vaan vaivun odotettuun uneen. 

En ole käynyt turvapaikassani pitkään aikaan. Nyt seison tutussa paikassa rantahiekassa. Alkusyksyn valo saa värit korostumaan. Katson niin tuttua järveä, jonka liplatus ei tunnu edes rauhoittavan mieltäni. Sisälläni pauhaa raivo ja yksinäisyyden tunne. Heitän onnenkiven järveen kaikilla voimillani. Kivi uppoaa pinnan alle. Käteni vapisevat ja silmäni sumenevat märistä kyyneleistä. Hengitykseni vapisee. Lähden juosten pois rannasta. Päätän jättää turvapaikkani, koska se ei ole enää turvapaikka.  

Syksyllä huomasin, että aloimme Alanan kanssa kasvaa erilleen. Alana oli saanut paljon uusia ystäviä ja tuntui siltä, että olimme molemmat muuttuneet lyhyessä ajassa paljon. Olin oppinut paljon uutta itsestäni. Aluksi olin vihainen Alanalle siitä, että hän oli se, joka ei pitänyt enää yhteyttä niin paljoa. Lopulta yhteydenpito loppui kokonaan. Olin raivoissani. 

Ymmärrän nyt, että kasvamiseen kuuluu muuttuminen. Ystävyytemme vain upposi kuten onnenkivi järvenpohjaan. Sain vihdoinkin hyvän ystävän, vaikka ystävyys ei kestänytkään vuotta kauempaa. Aluksi halusin vain sulkeutua näkymättömyyteeni ja niin teinkin. Ennen pidin näkymättömyyttä vain suojakeinona, jolla piilotin itseni muilta. Nyt en aio enää tehdä sitä. En halua pelätä ihmisille avautumista. Aion muuttua näkyväksi.