Suurimman pelkoni ja häpeän aiheeni hyväksyminen 

Olen aina kamppaillut lukemisen kanssa. En ole ikinä pitänyt lukemisesta, sillä aina tiesin ja tiedän olevani siinä huono. Opin lukemaan myöhemmin kuin muut minun ikäiseni ala-asteella. Välttelin pienenä hyvin paljon lukemista, etenkin lukemaan ääneen ja muiden edessä. Olen aina kokenut olevani huonommalla tasolla kuin muut.  

Muistan edelleen yhden ensimmäisistä äidinkielen oppitunneista juuri yläasteelle saavuttuani. Se äidinkielen oppitunti on vaikuttanut merkittävästi tulevaisuuteeni sekä arjessani että opinnoissani. Kyseisellä äidinkielen oppitunnilla opettaja pyysi jokaisen oppilaan vuorotellen lukemaan yhden kappaleen ääneen luokan edessä. Tunsin kauheasti paineita ja muistan edelleen, kuinka minua pelotti lukea. Laskin luvun kappaleita ja oppilaita ennen omaa vuoroani, että varmasti tiedän mitä tulisin lukemaan ja harjoittelisin tätä tiettyä kappaletta ennen omaa vuoroani. Pitkän ja hermostuttavan odottelun jälkeen oli minun vuoroni. Minua pelotti lukea ja tunsin, miten kasvoni maalautui punaiseksi jännityksestä, ja kuinka kuvittelin muiden katseet minua päin halveksuen. En pystynyt lukemaan tätä kappaletta ääneen. En saanut sanoja suustani. Havaitsin kyyneleeni tulevan mutta yritin kovasti pitää silmäni kuivana, että luokkalaiseni eivät näkisi miten huono olen lukemaan. Häpesin itseäni erittäin paljon. Peruskouluaikani tuskaisimman 45 minuutin jälkeen oppitunti oli ohi. Opettajani kuitenkin pyysi minua jäämään luokkaan hetkeksi muiden lähtiessä välitunnille. Olin tunnustanut itselleni arvottomuuteni ja tuntui, kuin olisin ollut tahallaan asetettu häpeään. 

 Opettajani kysyi minulta, onko minulla ollut aikaisemmin vaikeuksia lukemisen kanssa. Tietenkin tunnustin. Äidinkielenopettajani ehdotti lukihäiriö testiä. Tässä testissä katsottaisiin lukemiseni kompastuskivet. Tämä ehdotus tuntui minusta pahalta. Se tuntui pahalta kohdata suurin hankaluuteni, häpeän aiheeni ja pelkoni tunnustaa se itselleni. Koin erittäin suurta häpeää ja olin hyvin pettynyt itseeni. Ajattelin muiden ajattelevan minusta huonompana kuin he ja silloin viimeistään totuin siihen ajatukseen. Minun oli vaikea hyväksyä itselleni, että tarvitsen oikeasti apua lukemisen kanssa.  

Tein lukihäiriö testiä peruskouluni erityisopettajan kanssa kahtena eri päivänä muutaman tunnin ajan. Muistan edelleen sen pienen kirjavaraston, jossa olin erityisopettajani kanssa. Testissä jouduin lukemaan ääneen, tein luetun ymmärtämisiä, yhdistin sanoja ja kuvia ja minun tuloksistani otettiin aikaa ja ne merkittiin ylös. Testejä tehdessä aloin hiljalleen hyväksymään lukihäiriöni. Sen hyväksyminen on ollut varsin hankalaa ja tunteellista, mutta myös hyvin opettavaista. Viikon kuluttua testien tekemisestä erityisopettaja pyysi minua käymään hänen luonaan. Kävelimme kirjavarastoon ja istuimme alas. Erityisopettaja osoitti lyijykynällään tuloksiani minulle. Hän selitti tehtävistä ja kertoi suoriutumiseni lopputuloksen. Minulle lausuttiin vaikea lukihäiriö. Olin suoriutunut testistä huonoin tuloksin ja osa tuloksistani eivät riittäneet asteikolle, koska ne olivat niin huonot. Sisäisesti itkin, sillä olin kohdannut hankaluuteni mutta enemmän pelkäsin muiden reaktioita. Pelkäsin, että nyt joudun tuomaan esille lukihäiriöni kaikille opettajilleni ja myöntämään kavereilleni, että en ole yhtä hyvä kuin he. En ollut yhtä hyvä kuin muut, olin eri tasolla.  

Vaikean lukihäiriön toteamisen jälkeen tunteeni alkoivat olemaan opiskeluissa merkittävästi läsnä. Tunsin olevani jonkinlaisessa vankilassa. Ikuisessa vankilassa, jossa olisin vain minä ongelmani kanssa. Vertailin itseäni aina muihin. Koin olevani ”eri tasolla” kuin muut. Olen itkenyt monia iltoja lukemassa kokeisiin. Olen aloittanut monesti tehtävien tekemisen uudelleen ja uudelleen, sillä en ole vain ymmärtänyt mitä olen lukenut. Olen käyttänyt useita tunteja kotitehtävien tekemiseen. Lukihäiriö on vienyt minusta paljon energiaa ja iloa.  

Toisaalta lukihäiriön toteaminen toi minulle paljon apua koulunkäyntiin. Luokanvalvojani ymmärsi minun tilanteeni ja tarjosi minulle apuja. Olin erityisopettajalla tekemässä kaikki peruskouluni aikaiset kokeet. Se auttoi minua keskittymään ja ymmärtämään koekysymykset, kun sain kysyä apua. Ei lukihäiriön tunnustaminen ollutkaan niin paha asia, kuin silloin kuvittelin. Sain vihdoin apua ja pärjäsin opiskeluissa paremmin. Tunnen ikuista kiitollisuutta peruskouluni aikaiseen äidinkielenopettajaani ja erityisopettajaani. He halusivat todella auttaa minua ja tukivat minua hankaluuksissani. Ilman vaikean lukihäiriön toteamista, en tiedä mitä minulle olisi opiskeluissa käynyt tai missä juuri nyt olisin.  

Kun astuin lukioon, tiesin lukihäiriön olevan edelleen suuresti läsnä. Tiedostin lukion olevan hankalampaa kuin peruskoulu. Totta se oli ja on. Lukion ensimmäisellä vuosiluokalla tein uudelleen lukihäiriö testin. Samat tehtävät ja sama periaate. Minun tuloksiani arvioitiin ja tunsin olevani tietynlainen maalitaulu tai häränsilmä. Tiesin, että tulokseni tulisivat olemaan huonot. Yllätyin silti, että vaikeasta lukihäiriöstä tulokseni johtivatkin keskivaikeaan lukivaikeuteen. Koin olevani hieman parempi, kun lausuntoni olikin keskivaikea eikä vaikea. Minkäänlaista muutosta tai eroa en näiden käsitteiden kohdalla ole huomannut. Edelleen kamppailen minulle vaikean asian kanssa, oli se paperille kirjoitettu vaikeaksi tai keskivaikeaksi. Huomasin toisella-asteella lukihäiriön muuttuneen lukivaikeudeksi. Lukion erityisopettaja sanoi, ettei sitä voisi kutsua häiriöksi vaan enemmänkin vaikeudeksi, johon kuuluu saada apua. Tuo lause sai minut hymyilemään. Tunsin kerrankin, että en ole asian kanssa yksin. Lukivaikeuden kautta olen löytänyt itselleni toimivat opiskelukeinot. Vaikka kielioppien uudelleen kirjoittaminen vihkoon on vienyt minulta useita tunteja, on siitä ollut minulle erityisesti hyötyä. Monet kyyneleet koeviikkoina ovat kasvattaneet minua henkilökohtaisesti. 

Lukiossa en ole tietenkään saanut yhtä paljon apua ja tukea kuin peruskoulussa. En myöskään ole ottanut kaikkea apua vastaan. Lukiossa opiskelu on itsenäisempää, kun peruskoulussa. Tästä huolimatta olen erittäin kiitollinen kaikelle avulle mitä olen saanut ja mitä on tarjolla. Olen kiitollinen siitä, miten opettajani ovat ymmärtäneet lukivaikeuden ja antanut minulle lisäaikaa kokeisiin. Monien tuntien istumisten jälkeen päättöpäivinä olen huomannut lisäajan olevan itselleni tärkeä apu. Ilman lisäaikaa olisin monissa kokeissa joutunut jättämään puolet kokeesta tekemättä, koska aika ei olisi vain riittänyt minulle. Pitkät essee tehtävät ja aineistot pitkillä teksteillä vie minulla kaksinkertaisesti enemmän aikaa, kuin muilla. Tunnen suurta kiitollisuutta mahdollisuuteen käydä lukio-opinnot neljään vuoteen. Sillä en pystyisi käymään opintojani kolmessa vuodessa. Olen kiitollinen lisäajan saatavuudesta myös ylioppilaskirjoituksiin.  

Mikään apu lukivaikeuteeni ei ole minulle itsestään selvää. Suuri kiitollisuuden tunne sisälläni kiittää kaikkea apua, mitä olen koulupolkujeni aikana saanut. Valtavin hankaluuteni, suurin pelkoni ja häpeän aiheeni ei ole pysäyttänyt minua missään vaiheessa. Aion jatkossakin työskennellä kovasti omia unelmiani kohti piittaamatta lukivaikeudestani. Lukivaikeuteni on osa minua nyt ja tulevaisuudessani ja tulen asian kanssa täydellisesti toimeen. Lukivaikeus on elämässäni merkittävä hankaluus, mutta se ei ole este mihinkään.