Verso-musikaalissa tottelemattomat nuoret viedään leirille ja katsojat ajankohtaisen aiheen pariin

On taas marraskuu ja jo perinteeksi muodostuneen musikaalin aika. Tänä vuonna pääsemme matkaamaan Verso-musikaalissa leirille, jossa huonosti käyttäytyvistä teineistä koulitaan kunnon kansalaisia – tai ainakin yritys on kova. 

Viime viikkoina musikaalin parissa työskennelleet opiskelijat ja opettajat ovat olleet työn touhussa. Harjoitukset ovat venyneet pitkälle iltaan, lavasteita on rakennettu niska hiessä ja kitaran kielet ovat repineet sormet hajalle. Vaikka tekeminen on painottunut kuluneille viikoille, on musikaalin kanssa uurastettu jo keväästä lähtien.  

”Aloitimme opiskelijoiden kanssa käsikirjoituskurssilla. Yhteisistä aiheista aloimme kirjoittamaan käsikirjoitusta, ja nyt syksyllä olemme tehneet käsikirjoitukseen sopivaa musiikkia”, musikaalin ohjaava ilmaisutaidon opettaja Marko Taiminen kertoo. Käsikirjoituskurssilla oli noin kymmenen opiskelijaa. 

”Nollasta aloitettiin ja nyt ollaan aika lähellä satasta”, lavastuksesta vastaava Jaani Leinonen sanoo. ”Projekti oli muuten hyvin samanlainen kuin tavallisessa teatterissa, ainoa ero oli se, että ensimmäinen vaihe oli teatterin rakentaminen”. Ensimmäinen vaihe tosiaan oli muuttaa tavallinen auditorio näyttämöksi. Lavastuksen teema on tänä vuonna ”ruma”, ja se tuodaan esiin erilaisilla metallisilla tavaroilla, kuten katosta riippuvalla polkupyöränrämällä. 

Musikaalissa suuressa osassa on luonnollisesti musiikki, joka sekin on opiskelijoiden käsialaa. Kappaleita on yhteensä seitsemän, joiden lisäksi kohtausten taustalla on usein musiikkia. Biisien kirjoitus aloitettiin sanoituksesta, sillä vain harvalla oli aiempaa kokemusta laulujen kirjoittamisesta. 

”Parasta tässä projektissa on se, että seisoimme koko ajan tukevasti omalla epämukavuusalueella. Välillä toki ahdisti, kun laulut eivät ottaneet onnistuakseen, mutta kun alkoi näyttää hyvältä, fiilis oli upea”, musiikinkirjoittajista vastaava Hanna Koivisto kertoo.  

Musiikin, lavastuksen sekä käsikirjoituksen lisäksi on uurastettu myös tuotannon ja markkinoinnin saralla. Puvustajat ovat kiertäneet kirpputoreja etsien roolivaatteita, kahvion tarjoiluja ja hinnastoa on suunniteltu ja sometiimi on vastannut Instagramista ja Tiktokista löytyvästä sisällöstä – ja ei saa unohtaa julisteiden ja käsiohjelman suunnittelua ja tekoa! 

On jännittävä ilta. Ensi-illan esitys alkaa muutaman tunnin kuluttua. Auditorion portailla nojailee opiskelijoita, opettajat ovat kerääntyneet yhteen sumppuun auditorion ylätasanteelle. Muutaman tunnin kuluttua saliin tulee virtaamaan ihmisiä sankoin joukoin – ensi-ilta on loppuunmyyty.  

Hermostunut nauru ja puheensorina täyttävät auditorion. Kierrellessäni näyttelijöiden seassa fiiliksiä kysellen, on tunnelma selvästi jännittynyt. Fiilikset ovat ihan hyvät, mutta jännittää. Jännitys on hyvää, kyllä tämä tästä. Parasta on yhdessä tekeminen, soittaminen ja uudet kaverit. Kukaan ei pysy hetkeäkään paikallaan. 

”On tosi hauskaa olla mukana tällaisessa isossa projektissa. Tulee semmoinen tunne, että kaikki on tässä mukana yhtä paljon”, Aada Ihalainen sanoo. Hän nojailee jännittyneen oloisena portaisiin auditorion edessä muutaman kaverinsa kanssa. Kaikki sanovat projektin parhaaksi puoleksi ihmiset ja yhteishengen.  

”Odotan näytösten alkamista hyvillä mutta vähän väsyneillä fiiliksillä. Olemme olleet koululla viimeisenä viikkona joka päivä iltaan saakka, joten pientä väsymystä on jo ilmassa”, AD:n roolia näyttelevä Elle Axén kertoo. ”Projektissa parasta on ollut se, kuinka eri ikäiset opiskelijat on nyt tuotu yhteen. Vaikka yleensä Samkessa eri ikäiset ovat omissa porukoissaan, lavalla kaikki ovat sulassa sovussa”. 

Vihdoin kello on seitsemän, ja auditorion ovet aukeavat katsojille. Muutamassa minuutissa jokaisella paikalla istuu jo joku. Pian teknisten ääni- ja valolaitteistojen valtaamalta auditorion ylimmältä riviltä kuuluu kuulutus: ”Tervetuloa Verso-musikaaliin. Esitys alkaa hetken kuluttua”. Valot sammuvat, syttyvät uudestaan, ja lavalta kuuluu ensimmäinen repliikki: ”Jaahas, taas on tullut sakkolappuja poliisilta. Ja ne on osoitettu Veetille!”. Pitkä odotus on vihdoin ohi. 

Näytöksen jälkeen aula tulvii tunnekuohujen vallassa olevia ihmisiä. Kaikkien mielestä esitys on ollut ”tosi hienosti toteutettu”, ”aivan loistava” ja ”ihanan aito”. Luoviessani tietäni nyyhkyttävien vanhempien lomitse, kuulen pelkkiä positiivisia asioita. Niin musiikkia, käsikirjoitusta kuin lavastustakin kehutaan.  

Myös tekijäporukan fiilikset ovat katossa. 

”Valtavan hieno fiilis! Esitys ylitti odotukseni täysin. Kaikki ylittivät itsensä, en olisi ikinä uskonut kuinka vapautunut tunnelma lavalla oli!” Hanna Koiviston kasvoilla säteilee leveämpi hymy kuin mitä olen koskaan nähnyt.  

”Kaikki jännitys katosi heti kun katsomossa oli porukkaa! Tämä oli aivan mahtavaa, pitää ehkä alkaa näyttelijäksi!” äidin roolia näytellyt Janina Rämänen kommentoi.  

Ensi-illan jälkeen iltanäytöksiä oli vielä kaksi, päivänäytöksiä kuusi. Projekti oli kokonaisuudessaan pitkä ja joskus myös uuvuttava, mutta lopputulos oli juuri sellainen kuin haluttiin, ehkä jopa hieman parempi. Musikaalin teineistä ei ehkä saatu koulittua leirillä kunnollisia nuoria, mutta sitä tekemässä olleista opiskelijoista saatiin kaivettua esiin piilotettuja kykyjä ja suunnattomia lahjakkuuksia.