3. Luukku
Kohtaaminen auton kanssa oli ollut hurja. Keväässä oli selvästi siileille vaarallisiakin piirteitä. Västäräkin sanat olivat kuitenkin herättäneet uteliaisuuden Siilissä, joka tassutteli ojan laitaa pitkin kohti ihmisasutuksien luo johtavaa alikulkutunnelia. Västäräkki oli kertonut Siilin punaisen aarteen olevan pullon korkki ja kuuluvan ihmisille. Linnun mukaan etelärinteestä löytynyt aarre ei ollut suinkaan kevään merkki, vaan jokin, minkä ihmiset olivat sinne viime talvena jättäneet. Tämän kuultuaan Siilin mielestä oli luonnollisesti nähtävissä vain yksi ratkaisu: pullon korkki tuli palauttaa pikimmiten sen hukanneille ihmisille. Niinpä vilkkaan tien viereisen ojan toisella laidalla lyllersi nyt pieni otus, jonka selässä nökötti piikkien lävistämä punainen korkki.
Alikulkutunneli oli Sammakon neuvojen mukaan turvallinen keino päästä toiselle puolelle vilkasta tietä, sillä ”Surmankoneet” eivät kulkeneet siellä. Siili laskeutui tien viereltä alas nurmipiennarta aina päällystetylle jalkakäytävälle, joka kaarsi vasemmalta loivasti tunneliin. Piennar varjosti tunnelin suuaukkoa iltapäivän auringolta ja asfaltti tuntui kylmältä tassujen alla. Siili oli viisastunut koettelemuksestaan ja päätti nyt kulkea valppaasti tunnelin laitaa myöten, poikkeamatta liiaksi kulkuväylälle.
Tunneli oli viileä ja hämärä. Tiellä kulkevien autojen meteli ei enää hätkähdyttänyt Siiliä: jylinä kuului tunnelin katon läpi vaimeampana ja pehmeämmin; kuin kaukana järven takana murahteleva ukkonen. Siili siristi silmiään ja tuhisi eteenpäin kohti suuaukkoa. Silloin se kuuli rytmikkäästi hölkkäävää askellusta takaansa. Siili kääntyi ja pörhisti vaistomaisesti piikkejään ja painautui kyljellään vasten betoniseinää. Juoksija ohitti Siilin tätä huomaamatta. Pinkeä piikkipallo hellitti varovasti otettaan paljastaen mustat nappisilmät. Naisen lenkkitossut pitivät miellyttävää tamppaavaa ääntä osuessaan asfalttiin ja hänen ponihäntänsä heilui hauskasti askelluksen tahdissa. Siili katseli lenkkeilijää uteliaana tämän kadotessa tunnelin suuaukon valotulvaan. Olisikohan korkki kuulunut hänelle?
Alikulkutunnelin toisella puolella avautui viihtyisä lähiö. Nukkekodinomaisia omakotitaloja reunustivat tuuheat pensasaidat, joiden vielä lehdettömillä oksilla sirkuttavat varpuset tervehtivät Siiliä iloisesti pomppien. Lähiön kadut olivat hiljaisia hyvästä säästä huolimatta. Siili pysähtyi risteykseen kummastelemaan. Autot oli parkkeerattu pihoihin tai siisteiksi jonoiksi teiden varsille. Siili sulki silmänsä ja yritti kuunnella. Varpuset sirkuttivat kaljuissa puskissa rauhallisesti. Taaempana kikatti järveltä liitänyt lokki. Tien hälyn erotti yhä vasemmalla raskaan liikenteen jylistessä ohitse aina silloin tällöin. Oikealta puolelta kuului kimeä kiljahdus. Siili avasi silmänsä nopeasti, pörhisti piikkinsä, kipitti orapihlajapensaan alle ja kurkisti pihaan oksien läpi. Kaksi lasta kirmasivat pihassa riemukkaasti kiljahdellen ja kumisaappaat jaloissa lonksuen.
Siili huomasi, ettei ollut ainoa, joka ihmetteli lasten touhuja. Ojanpohjan toisessa päässä Siilin katseen kohtasi valppaasti korviaan höristävä rusakko. Rusakko loikki matalana Siilin luo. Kaksikko seurasi, miten sulaveden veltostama maa roiskui lasten tömistäessä pitkin pihaa. ”Ihmiset ovat tänä keväänä paljon kotona”, Rusakko rikkoi lopulta kaksikon tarkkailun hiljaisuuden. Siili vilkaisi Rusakkoa kysyvästi. Silloin sisältä talosta kantautui ihmisääni: ”Hei veittekö te ne kartonkiroskat jo? Tällä olis nyt vappupäivällinen valmiina!” Tytöt katsahtivat toisiaan noloina ja kipittivät kikattaen sisään jättäen jälkeensä laatikon, joka pursusi kartonkipurkkeja ja tyhjiä maitotölkkejä. Ovi lämähti kiinni ja Rusakko suoristautui. ”Tule, mennään lähemmäs!”, se iski silmää ja loikkasi sitten puskan alta pihamaalle vastausta odottamatta. Rusakko eteni pihan poikki ja kurkisti sisään matalasta ikkunasta. Siili tassutti sen perässä varoen. Perhe istui pöydän ympärillä päivällistä nauttien. Isovanhemmat nauroivat lasten jutuille ja äiti tarjosi tuolissaan kiemurtelevalle vauvalle kurkun paloja, jotka lapsi sitten heitti mielenosoituksellisesti lattialle. ”Turkanen!”, puuskahti pitkäkorva. ”Olin varma, että tänään he olisivat syöneet terassilla. Toukka tiputtelee ruokaansa tuon tuosta jättäen päivällisen päätteeksi lattialle melkoisen herkkubuffetin. Mutta ei tuo sotku minua sisällä auta.”
Siili oli tähän asti kuunnellut rusakon paapatusta mutta sai nyt viimein suunvuoron. ”Ovatko ihmiset tiputelleet ruoan lisäksi tällaisia?”, se kysyi kääntyen esittelemään selässään nököttävää korkkia. Piikit puskivat muovin läpi muodostaen pieniä kupruja punaisen korkin alapintaan. Rusakko tuijotti korkkia hetken hiljaa ja tuhahti sitten pettyneesti: ”Mistä sinuun on tuollainen roska juuttunut? Ihmiset ovat sitten ajattelemattomia… Annahan kun autan.” Rusakko tarrasi korkkiin tassuillaan ja ryhtyi kiskomaan sitä irti Siilin selästä. Siili horjahti taaksepäin. ”Ei se minuun ole juuttunut. Olen palauttamassa sitä ihmisille. He jättivät sen etelärinteelle kotimetsäni laitaan viime talvena”, Siili selitti vikkelästi. Rusakko nauroi pilkallisesti: ”Typerys! Eivät ihmiset roskaansa takaisin halua! He hankkiutuvat tavarasta eroon heti kun se ei heille enää välitöntä tyydytystä tuota, jättäen roskansa sitten meidän vaivaksemme. Korkkisi on yhtä turha ja hyödytön, kuin nuo pahviroskatkin. Painu takaisin metsään, piikkipallo. Kaupungissa pärjäävät vain eläimet, jotka ymmärtävät elämän karut tosiasiat.” Siili pörhisti piikkejään. Se oli lempeä luonne, mutta ei sietäisi kiusaamista. ”Minä vielä näytän sinulle, että ihmisissä on muutakin kuin pelottavia autoja ja pisteleviä roskia. Minä teen vielä roskasta jotain upeaa!”
Rusakko pyöräytti silmiään ja loikki tuhahtaen tiehensä. Siili katseli ihmisiä. Heilläkin oli pesä, kuten Siililläkin; perhe, kuten Siililläkin; ja he pitivät ruuasta, kuten Siilikin. Ilta alkoi hämärtää. Pihalle jätetty pahvilaatikko näytti kutsuvalta. Siili kipusi laatikkoon ja asettui tyhjään maitotölkkiin lepäämään. ”Tämähän on paljon raikkaampi nukkumapaikka, kuin tunkkainen talvipesäni.”